YTM Anton Schalin, projektitutkija Jyväskylän yliopisto
Tervetuloa takaisin, arvon lukijat! Tällä kertaa käymme läpi kulttuurialaa käsitteleviä tutkimuksia, eli teemme lyhyen tutkimuskatsauksen, jossa käsittelemme kulttuurialojen erityispiirteitä sekä koronapandemian aiheuttamaa kriisiä. Pandemian aika on ollut monille aloille hyvin ongelmallista, työntekijöiden henkilökohtaisesta elämästä puhumattakaan, mutta kulttuurialalle kuluneet kaksi vuotta ovat olleet erityisen raskaita. Esitysten peruuntuminen, laajat lomautukset ja vuodesta toiseen jatkunut poikkeustila ovat ajaneet kulttuurialan työntekijät äärimmäisen ahtaalle.
Ehkä ainoana valoisana puolena on ollut kulttuurin merkityksen korostuminen tänä aikana: sitä helposti unohtaa asioiden arvon, kunnes ne ovat poissa. Kulttuuriala on kerännyt kiinnostusta myös tutkimuksen kentällä, ja toivoa sopii, että tänä aikana karttuva tutkimustieto päätyy lopulta myös kulttuurialan tulevaisuudesta päättävien viranomaisten päätöksiä ohjaamaan.
Työtehtävien tilkkutäkki
Kulttuurialoilla työskentelyä leimaa erityisesti erilaisten itsensätyöllistämisen muotojen kuten yrittäjyyden ja freelance-työn yleisyys (esim. SVT 2018). Itsensätyöllistämisen yleistyminen luetaan viime vuosien merkittävimpiin työelämätrendeihin (Jakonen ja kumppanit 2020). Tässä yhteydessä puhutaan usein myös kulttuurialojen työelämän prekaariudesta eli siitä, että työsuhteet ovat usein pätkittäisiä ja heikosti ennakoitavia.
Viime aikoina on puhuttu paljon työelämän prekarisoitumisesta, ja erityisen hyvin tämä kuvaa kulttuurialojen arkea. Angela McRobbie on esittänyt, että kulttuurialaa tarkastelemalla voi nähdä vilauksen työelämän tulevaisuudesta: alalla vallitseva työn tekemisen kulttuuri vastaa nykyisin vallalla olevia luovuuden ja autonomian ihanteita, ja vastaavasti työntekijät joutuvat itse kantamaan riskit ja luopumaan palkkatyöhön liittyvästä turvasta (McRobbie 2016, viitattu teoksessa Junnilainen 2021).
Prekaariuden lisäksi kulttuurialoilla tehtävä työ on usein hybridistä, eli toimeentuloa haetaan useista lähteistä. Tällöin työelämä voi olla moninainen kudelma erilaisia työntekijäasemia yrittäjästä palkkatyöläiseen, ja suuri osa toimeentulosta voi muodostua oman alan ulkopuolisista töistä. Esimerkiksi freelancerina toimiva muusikko voi saada osan tuloistaan keikkapalkkioista, minkä lisäksi hän tekee musiikinopettajan keikkoja ja työskentelee ajoittain tarjoilijana.
Pyykkösen, Sokan ja Niiniahon (2021) tutkimuksen perusteella monet nuoret taiteilijat näyttäisivät kuitenkin mukautuneen työelämänsä hybridisyyteen varsin hyvin, ja he näyttäisivät myös suhtautuvan yrittäjyyteen vanhempia taiteilijoita myönteisemmin. Heistäkään harva kuitenkaan haluaisi toimia ainoastaan yrittäjänä, vaan hybridimäinen työskentely vaikuttaisi heille mielekkäimmältä tavalta järjestää työura. (Emt.) Tämän voi tulkita niin, että useiden työtehtävien tilkkutäkki tarjoaa taidealan osaajille paremmin turvatun toimeentulon kuin pelkkä yrittäjyys.
Tavallaan useita työsuhteita yhdistelevän hybridimäisen työn voi siis nähdä vastauksena kulttuurialan työelämän epävarmuuteen. Mutta mistä tämä epävarmuus johtuu? Yksi merkittävä syy on alan tuotantojen projektimaisuudessa. Monesti työntekijät palkataan vain tuotannon ajaksi, jolloin työsopimukset ovat usein määräaikaisia ja lyhyitä, ne alkavat lyhyellä varoitusajalla, ja töitä tehdään usein freelance-tyyppiseltä pohjalta. Koska tuotantoihin sisältyy aina riskejä kuten kävijämäärien vähäisyys, niitä pyritään hallinnoimaan palkkaamalla ihmisiä ensisijaisesti henkilökohtaisten verkostojen ja suositusten kautta. Tällöin alan ammattilaisille voi muodostua painetta hyväksyä huonompia työehtoja ja suostua esimerkiksi palkattomaan harjoitteluun, koska sen kautta toivotaan saatavan töitä tulevaisuudessa. (Eikhof 2020.)
Kulttuurialat korona-aikana
Kulttuurialojen ja niillä työskentelevien asema on pandemian aikana puhuttanut paljon, ja tämä näkyy myös aiheesta tehdyn tutkimuksen määrässä. Comunianin ja Englandin (2020) systemaattisen tutkimuskatsauksen mukaan korona-aikana kulttuurialoille onkin tehty runsaasti kyselytutkimuksia. Heidän mukaansa on kuitenkin erikoista, että vastaajien sukupuolta tai muita demografisia tietoja näissä tutkimuksissa ei juuri ole selvitetty. Myös Karttunen ja Mäenpää (2020) kiinnittävät huomiota siihen, että kulttuurialojen työvoimasta ei EU-maissa kerätä lainkaan sukupuolen mukaan eriteltyjä tilastoja. Vaarana on, että tutkimustiedon perusteella aloille suunnattu tuki ei kohdistu sitä eniten tarvitseville työntekijöille, jolloin monet osaajat voivat siirtyä muille aloille (Comunian & England 2020).
Onkin olemassa jo viitteitä siitä, että epävarmimmissa asemissa olevat kulttuurialojen työntekijät mieluummin vaihtavat alaa kuin sietävät taloudellista epävarmuutta (Eikhof 2020; Karttunen & Mäenpää 2020). Jo ennen koronapandemiaa kulttuurialojen työelämän piirteet estivät nuoria, vamman kanssa eläviä, etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ja työväenluokkataustaisia hakeutumasta aloille töihin. Kulttuurialojen epävarma työelämä on myös ajanut tuoreita vanhempia vaihtamaan uraa vanhempainvapaansa jälkeen. (Eikhof 2020.)
Monet tutkijat (esim. Comunian & England 2020; Eikhof 2020; Junnilainen 2021) korostavat, että vaikka lyhyet tukipaketit tai projektiluontoiset interventiot voivat olla välttämättömiä ja hyödyllisiä, ne eivät riitä kulttuurialojen kriisin ratkaisemiseksi, sillä ongelmat ovat koronapandemiaa syvemmällä. Eikhof (2020) listaa ehdotuksia kulttuurialojen työkäytäntöjen muuttamiseksi oikeudenmukaisemmiksi: työjärjestelyjä olisi saatava lapsiystävällisemmiksi pienten lasten vanhempia ajatellen, ja työpaikkojen saavutettavuuteen sekä rekrytointikäytäntöjen inklusiivisuuteen olisi panostettava nykyistä enemmän.
Koronapandemia on Eikhofin (2020) mukaan oikeutetusti luonut painetta tukea yksittäisiä työntekijöitä ja toimialoja. Näihin interventioihin keskittyminen voi kuitenkin viedä tilaa sellaisilta toimenpiteiltä, jotka muuttaisivat kulttuurialojen työelämää pitkällä tähtäimellä oikeudenmukaisemmaksi (emt.).
Kulttuurialan vai työntekijöiden mukautuvaisuus?
Koronakriisin aikana kulttuuriala on osoittanut olevansa mukautuvainen kehittämällä esimerkiksi digitaalisia sisältöjä kuten suoratoistona välitettyjä konsertteja ja teatteriesityksiä. Tätä kykyä muuttaa toimintatapoja ja hyödyntää erilaisia vahvuuksia kutsutaan resilienssiksi, ja kulttuurialojen selviytymisen kannalta tämä ominaisuus on ollut koronapandemian aikana välttämätöntä (esim. Khlystova, Kalyuzhnova & Belitski 2022). Kulttuurialan resilienssi erilaisten kriisien aikana on kerännyt kehuja (Comunian & England 2020), mutta on olennaista kysyä, kenen joustamisesta ja mukautumisesta tällöin on kyse.
Comunian ja England (2020) kritisoivat systemaattisessa tutkimuskatsauksessaan resilienssi-termin käyttöä: heidän mukaansa se luonnollistaa kulttuurialojen yksityistämistä ja julkisen rahoituksen heikentämistä. Kulttuurialan resilienssi tarkoittaakin heidän mukaansa käytännössä sitä, että freelancerit ja henkilökohtaiseen joustamiseen kykenevät työntekijät kantavat vastuun ja riskit työelämän epävarmuudesta. Comunian ja England esittävät, että hyvinvointivaltion alasajon yhteydessä resilienssi on alkanut tarkoittaa sosiaalipoliittisen järjestelmän joustavuuden sijaan työntekijöiden henkilökohtaista joustoa ja sen edellyttämistä. (Emt.)
Yhtenä käännöskohtana Comunian ja England (emt.) pitävät vuoden 2008 talouskriisiä, jonka yhteydessä resilienssin merkitys alkoi yhä enemmän kääntyä uusliberalistiseen suuntaan. Uusliberalistisesta näkökulmasta resilienssin nähdäänkin tarkoittavan nimenomaan työntekijöiden kykyä – ja entistä enemmän myös velvollisuutta – sietää aiempaa suurempaa epävarmuutta, freelance-työtä ja itsensä työllistämistä.
Miksi tämä on tärkeää?
Joku voisi tässä vaiheessa ihan oikeutetusti kysyä: mitä ihmeen väliä tällaisella käsiteaskartelulla on työelämän kannalta? Kysymys on asiallinen, ja vastaus siihen monimerkityksinen: riippuu keneltä kysytään. Kulttuurialan käytännön työssä käsitteiden määrittelyillä tuskin on paljonkaan merkitystä, mutta alan resursoinnista ja tukipaketeista vastaavien päättäjien kohdalla ei olekaan aivan samantekevää, miten asioista puhutaan. Juhlapuheissa on helppo ylistää kulttuurialojen mukautuvaisuutta kriisien keskellä, mutta on hyvä muistaa, että tutkimusten valossa tästä joustavuudesta vastaavat viime kädessä näiden alojen työntekijät.
Junnilaisen (2021) tutkimuksen mukaan suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä ei myöskään riittävästi tunnista kulttuurialojen työelämän erityispiirteitä, minkä vuoksi alojen työntekijät voivat jäädä vaille heille kuuluvia työttömyysajan tukia. Tutkimuksessa haastateltujen kulttuurialojen työntekijöiden mukaan työttömyysajan toimeentulon saamiseksi on usein osattava esittää asiansa oikein, missä kollegoiden apu on ollut hyödyllistä. Haastateltujen kokemukset vaihtelevat myös huomattavan paljon riippuen virkailijasta, mikä on tuntunut epäoikeudenmukaiselta ja turhauttavalta. On kestämätöntä, että eri alojen työntekijät ovat niin eriarvoisessa asemassa sosiaaliturvajärjestelmän edessä, jonka etuuksien ja palveluiden tulisi olla jokaiselle saavutettavissa tasapuolisesti. (Emt.)
Tämän lyhyen tutkimuskatsauksen perusteella kulttuurialojen työt ovat usein projektiluontoisia, minkä vuoksi henkilökohtaisilla verkostoilla on suuri merkitys työllistymisen kannalta (Eikhof 2020). Tulot koostuvat tyypillisesti monista eri lähteistä, ja itsensätyöllistämisen muodot ovat yleisiä (SVT 2018; Pyykkönen, Sokka & Niiniaho 2021).
Kulttuurialoja pidetään mukautuvaisina ja joustavina erilaisten kriisien keskellä (Comunian & England 2020; Khlystova, Kalyuzhnova & Belitski 2022), mutta käytännössä joustamisesta joutuvat usein vastaamaan työntekijät (Comunian & England 2020). Työntekijöiltä usein edellytetty joustaminen ja epävarmuuden sietäminen kuitenkin ajavat muun muassa tuoreita vanhempia, vamman kanssa eläviä sekä alhaiseen sosioekonomiseen asemaan kuuluvia pois alalta (Eikhof 2020). Kulttuurialojen työelämän erityispiirteet jäävät myös helposti suomalaiselta sosiaaliturvajärjestelmältä pimentoon, jolloin työttömyysajan tukien saanti voi olla kohtuuttoman vaikeaa (Junnilainen 2021).
Kirjallisuus
Comunian, R., & England, L. (2020). Creative and cultural work without filters: Covid-19 and exposed precarity in the creative economy. Cultural Trends, 29(2), 112–128. Saantitapa: https://doi.org/10.1080/09548963.2020.1770577. Katsottu 21.2.2022.
Eikhof, D. R. (2020). COVID-19, inclusion and workforce diversity in the cultural economy: what now, what next? Cultural Trends, 29(3), 234–250. Saantitapa: https://doi.org/10.1080/09548963.2020.1802202. Katsottu 10.2.2022.
Jakonen, O., Luonila, M., Renko, V., & Kanerva, A. (2020). Katsaus koronan vaikutuksista taiteen ja kulttuurin alojen toimintaedellytyksiin ja kulttuuripolitiikkaan Suomessa. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja, 5(1), 50–59. Saantitapa: https://doi.org/10.17409/kpt.100430. Katsottu 25.2.2022.
Junnilainen, L. (2021). Sosiaaliturvajärjestelmä ei tue kulttuurialan itsensätyöllistäjiä. Yhteiskuntapolitiikka 86 (2021):4. Saantitapa: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021091546224. Katsottu 10.2.2022.
Khlystova, O., Kalyuzhnova, Y., & Belitski, M. (2022). The impact of the COVID-19 pandemic on the creative industries: A literature review and future research agenda. Journal of Business Research, 139, 1192–1210. Saantitapa: https://doi.org/10.1016/j.jbusres.2021.09.062. Katsottu 21.2.2022.
Pyykkönen, M., Sokka, S., & Niiniaho, A. K. (2021). Yrittäjätaiteilijat vapauden, luovuuden ja toimeentulon rajapinnoilla. Työelämän tutkimus, 19(1), 57–81. Saantitapa: https://doi.org/10.37455/tt.102880. Katsottu 10.2.2022.
SVT (2018) Kulttuurityövoima Suomessa 2017. Suomen virallinen tilasto. Helsinki: Tilastokeskus. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/klt/2017/01/klt_2017_01_2018-08-31_tie_001_fi.html. Katsottu 9.2.2022.
Blogi kuuluu Lookout – osaamisen uudet suunnat: täsmävalmennus luovan alan ammattilaisille koronakriisistä selviytymiseen ESR-hankkeen julkaisuihin. Sarjassa käsitellään luovan alan osaamista, työllistymistä, uraohjausta, oman osaamisen tuotteistamista ja yritysten kanssa tehtävää yhteistyötä.
